On ihmisiä, jotka antavat luonnostaan.

He muistavat toisia. Auttavat, kun joku tarvitsee tukea. Sanovat rohkaisevan sanan oikealla hetkellä. Tekevät työnsä sydämellä. Kantavat vastuuta, vaikka kukaan ei pyytäisi. Näkevät valoa sielläkin, missä muut näkevät vain ongelman.

Ja silti, kun elämä yrittää antaa heille jotakin takaisin, jokin sisällä vetäytyy.

“En minä vielä.”
“En ole varma, ansaitsenko tätä.”
“Ehkä tämä otetaan kuitenkin pois.”
“Minun pitää ensin tehdä enemmän.”

Tämä on yksi hiljaisimmista runsauden esteistä: emme aina uskalla ottaa vastaan sitä hyvää, jonka olemme jo kylväneet.

Ajatellaan hetki puutarhaa.

Keväällä ihminen kylvää siemeniä. Hän kastelee, hoitaa, suojaa ja odottaa. Hän ei näe heti satoa, mutta silti hän luottaa siihen, että maan alla tapahtuu jotakin. Viikot kuluvat. Lopulta versot nousevat, kukat aukeavat ja hedelmät alkavat kypsyä.

Mutta mitä jos sadonkorjuun hetkellä ihminen kääntyisikin pois?

Mitä jos hän sanoisi: “Ei tämä voi olla minulle. Ehkä minun pitää vielä odottaa. Ehkä joku muu tarvitsee tämän enemmän. Ehkä jos otan tämän vastaan, olen itsekäs.”

Moni tekee tätä omassa elämässään huomaamattaan.

Olemme vuosien aikana kylväneet lukemattomia siemeniä. Jokainen lempeä teko. Jokainen hetki, jolloin emme luovuttaneet. Jokainen kerta, kun autoimme, lohdutimme, loimme, palvelimme, rakastimme tai jatkoimme eteenpäin vaikeudesta huolimatta. Ne eivät katoa. Ne ovat osa elämämme maaperää.

Mutta vastaanottaminen voi olla vaikeaa, jos olemme tottuneet vain antamaan.

Antaminen tuntuu turvalliselta, koska siinä olemme aktiivisia. Me tiedämme, mitä teemme. Me hallitsemme liikettä ulospäin. Vastaanottaminen taas vaatii toisenlaista luottamusta. Siinä täytyy avautua. Sallia. Päästää hyvä lähelle. Myöntää, että myös minä saan saada.

Se voi tuntua yllättävän haavoittuvalta.

Varsinkin silloin, jos elämässä on ollut kokemuksia, joissa hyvä on viety pois, rakkaus on ollut ehdollista tai turva on rikkoutunut. Silloin vastaanottaminen ei tunnu välttämättä ilolta, vaan riskiltä. Mieli kysyy: “Mitä jos tähän ei voikaan luottaa?”

Siksi vastaanottamista ei voi pakottaa. Sitä täytyy harjoitella lempeästi.

Se voi alkaa hyvin pienestä. Kiitoksen vastaanottamisesta ilman vähättelyä. Avun hyväksymisestä ilman selittelyä. Levosta ilman syyllisyyttä. Siitä, että huomaa hyvän hetken ja antaa sen tulla kokonaan kehoon asti: tämäkin on minulle.

Aha-oivallus on tämä: runsaus ei ole vain sitä, että elämään tulee enemmän hyvää. Se on myös kykyä päästää hyvä perille asti.

Jos hyvä pysähtyy ovelle, emme vielä elä sen ravitsemana. Jos rakkaus, tuki, mahdollisuudet tai taloudellinen hyvä tulevat lähelle, mutta sisäinen järjestelmämme torjuu ne, kokemus jää vajaaksi. Silloin elämä voi näyttää ulospäin siltä, ettei mitään tule, vaikka todellisuudessa osa meistä ei ole vielä valmis ottamaan vastaan.

Tässä kohtaa sisäinen rauha on tärkeä. Ei siksi, että meidän pitäisi tulla täydellisen avoimiksi hetkessä, vaan siksi, että rauhassa voimme alkaa huomata omat suojauksemme. Voimme kysyä: mitä hyvää elämä ehkä jo yrittää tuoda minulle? Missä kohtaa minä sanon sille ei, vaikka kaipaan sitä?

Vastaanottaminen ei tee sinusta itsekästä. Se tekee rakkauden kiertokulusta kokonaisen.

Kun annat ja otat vastaan, elämä pääsee virtaamaan molempiin suuntiin. Silloin sinun ei tarvitse elää pelkkänä lähteenä muille, vaan saat itsekin juoda siitä hyvästä, jota olet ollut luomassa.

Ehkä tänään voit pysähtyä hetkeksi ja kysyä: minkä hyvän minä olen jo kylvänyt? Ja voisinko nyt antaa itselleni luvan ottaa vastaan edes pienen osan sen sadosta?

Jos tämä teema koskettaa sinua, Sisäinen rauha -jäsenyysryhmässä harjoittelemme juuri tällaisia sisäisiä siirtymiä: miten päästää irti vanhasta, avautua hyvälle ja ottaa vastaan tukea lempeästi, omaan tahtiin. Voit tutustua jäsenyyteen ja ottaa meihin yhteyttä täällä: https://www.olevapaa.fi/sisainen-rauha/